Hah, hieman taas vierähti aikaa, mutta vihdoin päästään Belfastiin (siis lokakuussa 2014). Ja ehkä mä yllätän ja päästään vaikka tässä kuussa jo takas Dubliniin 🙂
Tiistain aamusta siis hypättiin junaan. Ja koska mikään ei mene kuin Strömsössä, niin en lähtö aamuna löytäny mistään, en mistään, meiän junalippujen varausnumeroa. Edinburghin junalippukatastrofista oppineena (kannattaa siis ostaa etukäteen, saattaa nääs olla aika kallista ostaa viime tingassa varsinkin, jos ei pysty joustamaan päivässä/ajassa) oltiin siis hyvissä ajoin ostettu liput, mutta tsadam varausnumeroa ei siis löydy mistään, ja jotta liput saa tulostettua asemalla, niin tarvitaan varausnumero. Kettu. No onneks hätä ei ollu tämän näkönen, onneksi, vaan seikkailtuani lipunmyyntikojun kautta infotiskille setä kaivoi koneensa uumenista meidän varausnumeron mun nimellä. Vähänks on siistiä, että on toimiva järjestelmä!!! Päästiin siis junaan, omille paikoillemme ja kohti Iso-Britaniaa. Jo junassa kävi maksuvälineenä niin eurot kuin sterlingit (kuten paikalliset puntaa kutsuvat), jotta pääsi heti sekoilemaan ”väärän” valuutan kanssa.
Hotelli oli kivenheiton päässä keskustasta että rautatieasemalta, joten kun saatiin laukut huoneeseen suunnaattin tutustumaan kaupunkiin. Edessä oli kuitenkin vain reilu vuorokausi kaupungissa, joten se päätettiin käyttää tehokkaaseen haahuiluun ympäriinsä. Tällä kertaa unohdettiin kaikki must see-jutut (ihan niinku yleensäkin siis) ja vaan suunnattiin minne nokka näyttää. Belfastin historia on vähintäänkin värikäs ja viimeistä sataa vuotta leimaa eniten irlantilaismielisten (käytännössä katolilaisia) ja brittimielisten (suurimmalti osin protestantteja) väliset kahnaukset. Mikäli Belfastin ja Pohjois-Irlannin verinen historia kiinnostaa niin eikun Wikipediaa lukemaan. Sen verran sanottkoon, että vaikka vähän eri tavalla uskovat keskenään kinasivatkin ei kyseessä ollut uskonsota vaan katolilaiset irlantilaiset halusivat Pohjois-Irlannin osaksi Irlantia kun taas protestanttiset brittimieliset halusivat pitää Ulsterin (eli siis sen Pohjois-Irlannin) osana Iso-Britaniaa. Taustalla on kaikkea mahdollista katolisten absoluuttisesta köyhyydestä aina protestanttisiin ”hallitsijoihin” (esim. poliisivoimat olivat pelkästään protestantteja kuten myös koko kaupungin hallinto oli miehitetty pelkästään britteillä). Homma kärjistyi 1968 ja vaikka pahin oli ohi jo 1975, niin lopullinen rauha (toki levottomuuksia vieläkin välillä esiintyy) saatiin niinkin myöhään kuin 1998.
Mutta palataan nykypäivään ja annetaan kuvien puhua puolestaan
Haahuillessamme eksyttiin myös Writer´s Quarterille, jossa maahan oli upotettihin laattoihin oli ikuistettu lainauksia Belfastilaisilta kirjailijoilta. Mm. C.S. Lewis eli mies Narnian tarinoiden takana on Belfastista kotoisin, vaikka taisi kyllä asua suurimman osan elämäänsä Engalnnissa. Me törmättiin tuossa aukiolla yhteen keski-ikäiseen belfastilaiseen mieheen, joka sanoi ettei ollut huomannut noita kirjotuksia maassa ennen kuin näki meidän niitä lukevan ja tyyppi kuitenkin kulki aukion halki liki päivittäin. Erittäin hyvä muistutus siitä, että omassa kotikaupungissakin on paljon nähtävää kunhan vaan jaksaa avata silmänsä (ja katsoa jalkoihinsa).
Ei jaksettu kävellä satamaan asti tsiikaamaan Titanicin (sen laivan, ei leffan) syntypaikkoja, mutta löydettiin kuitenkin muistomerkki kaupungintalon pihasta. Satamasta löytyis ihan museokin, Titanic Belfast, mutta ei viittitty uhrata aikaamme siihen, vaikka varmasti olisi viihdyttävä paikka ollutkin. Tosin ehkä vielä enemmän mua ois kiinnostanu W5 (whywhenwhatwherewho tjtn sinnepäin) eli lapsille suunnattu Heureka-tyyppinen tiedeelämyskokemusseikkailukeskus. Mutta ajanpuutteen takia jäi jonnekin hamaan tulevaisuuteen…
Pitkin kaupunkia löyty erinäköisiä seinämaalauksia paljon. Tekee muuten kaupunkista mun makuun ainakin mielenkiintosemman näköisen.
Ompas muuten suhteellisen epäselvä kuva. Huoh. Mutta oli kiinnostava baari Crown Liquor Salon, kalja nyt oli kaljaa, mutta baari on jostain vuodelta miekka ja kiva ja restauroitu alkuperästä kunnioittaen. Baari on täynnä loosseja eli bisset pääset juomaan omaan rauhaan ja kahteltavaa löytyy kun lasitiiltä tai mitä lie mosaiikkia löytyy kaikkialta. Kuppilaa vasta päätä sijaitsee Europe Hotel, jossa levottomuuksien (tunnettaan muuten englanniksi nimellä The Troubles) aikaa majaa piti lehtimiehet ja noin muutoin se on julkkisten suosiossa. Ompa hotellissa yöpynyt myös Bill Clinton, mutta parhaiten hotelli tunnetaan siitä, että se on (tai oli ainakin aikaa ennen Sarajevoa) Euroopan pommitetuin hotelli, se selvisi ainakin 28 pommituksesta levottomuuksien aikana.
Keskiviikko-aamuna nautitun huoneaamiaisen (yllätys meni nappiin!) jälkeen tsekattiin itsemme ulos hotellista ja paineltiin takaisin kaupungille. Suunniteltiin ensin Black Cap touria, mutta todettiin se tällä kertaa liian kalliiks. Sitte selviteltiin bussilinjoja ja lopulta päätettiin kävellä ”rauhan”muurille. Keskustasta taisi Falls Roadille kävellä kaikki reilut 15 minuuttia.
Levottomuuksista muistuttaa edelleen muuri (peace walls tai peace lines), joka rakennettin protestanttejen asuttaman Shankill Roadin ja katolisten Falls Roadin väliin 1969 levottomuuksien alkaessa. Levottomuuden alkoi juurikin täällä ja siksi muurit rakennettiin. Nykyään osa muureista on valjastettu rauhan asialle. Itseltä jäi muurien tutkaileminen hieman vähemällä
, koska paikalle päästyämme rupesi luonnollisesti satamaan, eikä mitään pientä kivaa tihkua. Koko päivä kyllä lähinnä menikin sadekuurojen säestämänä. Monta hyvää syytä sännätä pubiin sadetta piiloon 🙂
Muureja on tosiaan kaksi, mikä ny on pelkästään ihan järkevää, koska yhden muurin yli olisi suhteellisen helppo heitellä kaikkea ei niin kivaa, ja muurien välissä kulkee peace line. Toki portteja on rakennettu jonkun verran, osalla ihmisistä oli ihan oikeaakin asiaa muurin toiselle puolelle. Nykyään portteja ei tarvitse enää sulkea, mutta ovat siellä muistuttamassa menneestä.
Paluu matkalla kaupunkiin oli tyhjien katujen lisäksi myös erityisen kauniita ja laitettuja puutarhoja kuten alla oleva tonttuarmeijan vartioima yksilö!
Käveltiin keskustan läpi ja päädyttiin sitten vanhan tullitalon liepeille. Harmillisesti tosiaan sato enemmän ja vähemmän vettä koko päivän ja Custom House Squareltakaan ei löydetty kuin yksi esiintyjä tullitalon portailta. Ilmeisestikin aukiolla on jos jonkinmoista häppeninkiä ja porukkaa pyörii aukiolla myös vapaamuotosemmin esiintymäässä virallisten tapahtumien ulkopuolelle. Nooh. Aina ei voi voittaa!
Pakko todeta näin välihuomautuksena, että näillä on kyllä näitä nerokkaasti nimettyjä patsaita. Kuten tuo The Speaker tai sitte alla oleva Big Fish 🙂
Ja käppäiltiin kaupungin läpi rantsuun eli ainaki viis minsaa tuolta Custom House Squarelta eteenpäin, josta löytyy niin kaloja ja kuin hylkeitäkin. Ja kaikki kuivata maalta!
Me ei kuitenkaan lähdetty laivalle vaan napattiin hotellilta laukut ja käppäiltiin junalle. Junalle saavutiin hieman kosteina, koska hyvin palvellut sateenvarjoni teki viimeisen matkansa ja käänty joka toinen minuutti ympäri ja mun hermojen petettyä jatkuvaan kääntelyy se pääty roskikseen. Kärpäsenä katossa ois taas voinnu olla hieno seurata mun kiroilevaa etenemistä kohti rautatieasemaa 🙂
Kaiken kaikkiaan Belfast oli mitä mukavin kaupunki ja ois kiva päästä paikalle joskus paremmalla ajalla!
/IItu
kauas ja takaisin 